Tauko yrittämisessä

Tässä kuussa olemme pitäneet "väkisellä" yrittämisestä taukoa. Tuntuu ihanalta, kun on yksi kuukausi ihan normaalielämää, ettei tarvitse jatkuvasti laskea, koska on hedelmällisin päivä ja kuinka monta tuntia on edellisestä kerrasta. Voitte varmasti kuvitella edellisen kirjoitukseni perusteella, että pieni pelko siitä, onnistummeko sittenkään ollenkaan saamaan omaa lasta, on hiipinyt jonnekin takaraivoon. Siellä se kummittelee.

Huomaan, että rakennan jo asiasta itselleni suurempaa ongelmaa, kuin se tällä hetkellä onkaan. Oikeastihan lapsettomuudesta aletaan puhua vasta, kun yrittämistä on jatkunut vuoden ajan. Meillä on vielä hyvinkin järjellä ajatellen toivoa saada lapsi siinä kuin kaikilla muillakin. Jostain syystä kuitenkin ajatus onnellisten lapsiperheiden ja pikkulasten näkemisestä ylipäätään on alkanut tuntua jollain lailla vastenmieliseltä. Olen edelleen lapsirakas; tulen vain niin valtavan surulliseksi siitä, että tiedostan ettei omalle kohdalleni kenties koskaan siunaannu samanlaista onnea. Huomaan itsessäni hiukan ikäviäkin piirteitä; vaikken yleensä ole lainkaan kateellinen luonne, olen viime aikoina huomannut kadehtivani niin tuttuja kuin tuntemattomiakin raskaana olevia naisia.

Joinakin päivinä unohdan hölmöt pelkoni ja antaudun jälleen pöhköjen kuvitelmieni valtaan; selailen söpöjä vauvanuttuja netistä ja suunnittelen mielessäni jo lastenhuoneen sisustusta. Katson nettiteeveestä Martinan ja Eskon Vauvakuumetta-ohjelmaa tippa linssissä iloiten heidän puolestaan, ja mietin, miten onnekkaita hekin ovat. Toisinaan mietin pääni puhki tulevan lapsemme nimeä ja mahdollisten nimien listasta onkin jo kertynyt hyvin pitkä... Niinä hetkinä olen taas onnellinen ja kaikki tuntuu mahdolliselta.

Ehkä tässä ei auta, kuin jatkaa vain yrittämistä.

Ei vieläkään!

Tänään haaveet lyttääntyivät taas kerran. Tässä kuussa olin jälleen erittäin toiveikas, jopa toiveikkaampi kuin aiemmilla kerroilla, koska käytimme ensimmäisen kerran Clear Bluen ovulaatiotestiä. Vaikka testi kertoi tarkan ovulaatioajankohdan, emme siltikään onnistuneet. Ja uskokaa pois, yritystä ei puuttunut!

Nyt alkaa jo tuntua aika pahalta. Ensinnäkin joka kuukautinen uusi yritys ja toivon viriäminen ovat jo itsellään aika raskaita. Toisekseen joka viikko joltain suunnalta tulee uteluita, että joko meillä on suunnitelmissa hankkia perheen lisäystä. Kyllä ihmiset ovat sitten ajattelemattomia! Ikävä kyllä miehen äiti on myös asiassa kaikkea muuta kuin hienotunteinen ja painostaa meitä ihan avoimesti joka tapaamisella hankkimaan lapsia. En enää tiedä mitä sanoa hänelle (koska en halua riitaantua, enkä koe tarvetta keskustella asiasta hänen kanssaan), joten suoraan sanottuna välttelen hänen tapaamistaan.

Mitä kummallista tässä pitäisi tehdä, että vihdoin tärppäisi? Seistä päällään ilmeisesti, kun ei nk. perinteisin keinoin tunnu onnistuvan. Emme tietenkään ole luovuttamassa, mutta aina tässä tietyssä vaiheessa kiertoa alkaa tappiomieliala viedä voiton. Miksi se on kaikille muille niin helppoa?